MEILLÄ ON UNELMA julkaistu 8.1.2008 / suomentanut Linda Lähde: Zeit.de

Tämä haastattelu kertoo lyhyesti Billin ja Tomin elämästä ennen läpimurtoa Tokio Hotelin kanssa. Tom: kuusi vuotaiaksi saakka, olimme aivan saman näköisiä. Meillä molemmilla oli lyhyet hiukset ja käytimme henkselihousuja. Bill: Kun katson kuvia niiltä ajoilta kun olimme vain lapsia, en pysty edes kunnolla erottamaan kumpi on kumpi. Päiväkodissa käytimme paitoja, joissa luki Bill ja Tom, jotta ihmiset erottaisivat meidät toisistaan. Kun menimme ekaa kertaa kouluun, näytimme vielä samanlaisilta. Tom: Mutta meidän reppumme olivat eri väriset. Muistan, että Bill, tykkäsit käyttää punaista ja minä sinimustaa. Silloin jo pienenä meillä oli juttua tyttöjen kanssa, kuten käsi kädessä kulkemista, joka on ihan normaalia 6-vuotiaalta. Mutta ikinä ei käynyt niin, että sama tyttö ihastuisi meihin kumpaankin. Tytöt pystyivät hyvin erottamaan meidät toisistamme. Bill: Mutta totta kai on se yksi kerta, jolloin meillä oli sama tyttö. Tom: Mutta se ei ollut samaan aikaan. Ensin minä, sitten sinä. Bill: Me näimme myös saman unen yksi yö.. siitä ei ole kauan... Tom: Joo, se oli painajainen. Kun olimme vielä lapsia, meillä oli semmoinen kasa leluja... Bill: Laatikko, jossa säilytimme kaikki meidän lelumme... Tom: Piti sellaista outoa ääntä öisin... joten me pelkäsimme sitä Bill: Niin, me luulimme, että siellä oli joku siellä sisällä. Bill: Pisin aika erillämme... Tom: On ollut max kaksi viikkoa. Bill makasi sairaalassa kitarisaleikkauksen takia. Emme kestä olla erillämme kovinkaan kauaa. Me molemmat yhdessä olemme kuin yksi, kuin yksi ihminen. Niin se vain on, vaikka emme pukeudu, artikuloi, puhu samalla tavalla... Tiedän miten Bill tuntee ja Bill tietää miten minä tunnen nyt. Meillä on erimielisyyksiä, mutta saamme ne aina selvitettyä. Bill: Kukaan ei saa tulla väliin. Mitä tapahtuu välillämme, jää vain meidän kahden väliseksi asiaksi... Se on aina ollut niin. Me - vastaan muu maailma. Tom: Tokalla luokalla aloimme innostua musiikista. Bill alkoi laulaa. Nenan lauluja suurimmaksi osaksi. Meidän isäpuolemme hankki meille instrumenttimme ja minä aloin soittaa kitaraa. Siitä lähtien olemme halunneet rocktähdiksi. Bill: Ihmiset yleensä mulkoilivat meitä. Mutta me päätimme kaiken itse. Me olemme saaneet vapaan kasvatuksen, me olimme itsenäisiä, varmaankin siksi, koska me tuimme toinen toistamme. Tom: Me asuimme Magdeburgissa aika pitkään ja sitten muutimme yhteen kylään. Magdeburg on jo itsessään aika pieni kaupunki. Bill: Tällöin tunsimme itsemme alieineiksi. Meitä tuijotettiin. Koulu oli painajainen. Se oli kamalinta aikaa meidän koko elämässämme. Se oli kuin, että ainoa tie ulos oli päästä pois täältä. Kauheinta aikaa meidän elämässämme, kaksosia kun ollaan, oli kun jouduimme rangaistuksena eri luokille. Opettajat vain sanoivat: "Emme suostu opettamaan heitä, kun he ovat samalla luokalla toistensa kanssa". Tom: Viikonloppuisin me esiinnyimme klubeilla. Joskus ilmaiseksi, joskus 100 eurosta. Bill: Sanoimme aina: "Joku varmasti löytää meidät. Joku päivä joku tuottaja käy täällä" Tom: Ainoa keinomme oli esiintyä. Esiintyä ja nauttia siitä. Me todella nautimme siitä. Bill: Ajattelimme: Kiltti, hakekaa meidät pois täältä. Antakaa tämän kaiken loppua. Tom: Ja yhtäkkiä Viva soitti meidän kappaleitamme joka tunti. Istuimme kotona telkkarin äärellä sanoen: "Makeeta, mahtavaa, katso he soittavat sitä taas!" Bill: Nauhoitimme sitä aluksi. Tom: Se, että meidän laulumme kertovat enimmäkseen vapaudesta, luultavasti johtuu siitä kamalasta ajasta koulussa... jolloin meidän ainoa toive oli päästä pois. Luulimme, että meidän unelmat pysyisivät