Me (minä ja pikkusiskoni) herättiin sunnuntaina sateen ääneen puoli kymmeneltä aamulla ja kirottiin tuuriamme, koska ulkona satoi. Aamupalan jälkeen me hipsittiin alas rue de Bercyä Bercyn hallin luokse etsimään mihin jonoon meidän pitää mennä seisoskelemaan ja kuinka kauas ne yltää.

Permannon jono ylsi läpi Parc de Bercyn kivetystien aina rautaporteille, kun me saavuttiin jonoon yhden aikoihin. Ihmismäärää en osaa arvioida eikä tullut kuvaa otettua, mutta tässä kuva, jonka löysin puistosta hieman avittamaan.
Istumapaikkojen jono taas oli kasvanut ulos aita-alueelta sisäänkäynnin edestä ja kasvoi koko ajan pituutta suljetun autotien viertä.

Ilma oli todellakin viileä eikä sade ja ikävä tuuli siinä paljoa auttanut. :D Kaikki hytisi siinä jonossa sateenvarjojensa alla ja jotkut pienet poloiset paleli pelkissä huppareissaan ja minihameissaan. Hallitseva väri oli musta ja meikki oli kajal. Onneksi puin väriä (ja takin!)  päälle. :D

Jonotus oli tosi hyvin organisoitu, sillä meidän jono alkoi luikertelemaan eteenpäin jo kahden aikaan omituisesti ja hieman myöhemmin järkkärisedät tuli hätyyttelemään jonoa parikymmentä metriä taaksepäin, koska ilmeisesti jono oli vaan tiivistynyt. Sen jälkeen meitä paimennettiin kuin lampaita, poliiseja ja järkkäreitä oli joka puolella. Huomasi, että siellä todellakin tiedettiin, että tulisi kaaos, jos ei siellä olisi pelottavia asemiehiä. ^^

Tuntien kuluessa permantojonoon ilmestyi jostain ihmeestä toinen poikkijono, joka rupesi pääsemään sisään jo hieman yli viisi. Meidän jono lähti liikkeelle siinä kuuden pintaan ja sisäänpääsy meni oikein sujuvasti, kun järkkärit päästi meidät pienissä ryhmissä eteenpäin.

Me mentiin fiilistelemään täyttyvälle permannolle fanien kiljuntaa, mutta sitten poikettiin vielä ostamassa pienet leivät sisäaulasta, koska syöminen oli jonossa jäänyt vähälle. Korvatulppien myyjä yritti myydä meille 5 eurolla korvatulppia, koska ’musiikki on aivan super-äänekkäällä’, mutta kuka sitä TH:tä haluaisi blockata? En minä ainakaan! (Ei sitä korvat soinut kun puolisentoista tuntia keikan jälkeen. :P Tosissaan, ei se ollut niin kovalla.)

Me kiiruhdettiin takaisin halliin ja saatiin ihan suotavat paikat kentän puolivälistä videokameroiden vierestä. Siinä sitten vierähti noin tunti, jollon meitä viihdytettiin Parc des Princes-trailereillä, jotka sai yleisön kiljumaan ja laulamaan mukana trailerissa soitettuja pätkiä. Parc des Princes-ulkoilma konsertti lupaili olevansa plein de surprises = täynnä yllätyksiä.

Mitä sekin lienee? Täytyykö mennä katsomaan? ^^ Jumantsukka, kyllä täytyy, kun liputkin tulee uudestaan myyntiin vasta 19.3. :) Lähteekö joku mukaan?

Biisilista oli sama kuin ilmoitettu, mutta kaikki biisit olivat saksaksi. Areena räjähti, kun sali pimeni puoli kahdeksan aikaan ja siniset spottivalot risteili lavaa peittävää verhoa. Mieskuuluttaja esitteli Tokio Hotellin (ich glaube) ja sitten Gustavin bassorumpu alkoi jymisemään Ich Brech Ausin alkutahteja. Tum-tum, tum-tum, tum-tum, kuin sydämenlyönnit. Verho vedettiin alas, koko sali kiljui, Tom soitti kitaraansa ja keikka alkoi. (Ich Brech Aus-pätkä)

Bill tosiaan spiikkasi biisien välissä saksaksi enkä tosiaankaan tajunnut kaikkea, mutta esitellessään Redenin, Bill seisoi Georgin läheisyydessä ja osoitti Tomiin päin. ”Seuraava biisi kertoo ’pikkuveljestäni’ Tomista-” Tom ilmeili Billille ja Bill selitti jotain lisää, jota en ymmärtänyt, mutta sitten kesken Billin höpötyksen Tom päräytti kitarallaan wo-wo-woing-äänen ja koko yleisö ja Bill repesivät nauruun. Mitä ihmettä Bill oli sanomassa? :D Bill kuitenkin kokosi itsensä ja jatkoi: ”Hier ist Reden!” ja sitten rupateltiin. :D

Juttu, mikä mulle osui päällisin puolin silmiin, oli se, että Georg lauloi lähes jokaisessa biisissä Billille taustoja. Harmi vain, ettei Gegen ääntä erottanut siinä melskeessä. :(  Tomin ja Georgin virneet toisilleen oli muuten ihania, kun poijat lauloivat Wo Sind Eure Händen kertsin aikana samaan mikkiin ja yleisön kiljuminen vaan yltyi joka kerta. ^^

Geh oli jotain niin nättiä. Billin yltyvät Geh-kiekaisut kertsissä sai mut kylmille väreille. Se tyyppi. ♥ Mä olin myös positiivisesti yllättynyt, että suurin osa yleisöstä todellakin lauloi mukana biiseissä eikä kiljunut Billin päälle. Videopätkistä saa toisinaan sellasen kuvan, että koko yleisö vaan kiljuu (esim. juuri In Die Nachtissa), mutta niin ei tosissaan ollut ja se oli ihanaa. :)

Ranskalainen yleisö oli aivan mahtava. En tiedä mikä hoilotus se oli, mutta jo jonossa raikui hauska pom-pom-lauleskelu, joka itse keikan alkua odotellessa kuulosti aivan älyttömän makeelta, kun koko halli oli mukana siinä. Durch Den Monsuunin hiljaisuuden aikana koko areena polki jalkojaan lattiaan (kuten myös konsertin alkua odoteltaessa pimeässä) ja kiljui ja se fiilis oli aivan mieletön. :) Ei lainkaan ihme, että TH käy siellä niin usein.

Keikan päättyminen ei edes suruttanut, kun pompin ulos julisterulla kainalossa (3kpl 10€! Halpaa. 0_o) ja me taivallettiin takasin hotellille fanimassojen keskeltä, koska mulla vinkui edelleenkin korvissa ja mä lauleskelin siskoni huvitukseksi Ich Bin Nich’ Ichiä lähes koko matkan hotellille ihan fiilareissa siitä, että nään ne vielä huomennakin.