|
FANIFIKTIO BY: _NINNKUKKA_
Joulukuu 24.12.2008 Mä käänsin lukemani kirjan viimeisen sivun ja suljin kovat kannet sen ympärille. Ian Curtis tuijotti kirjan kannesta surullisilla silmillään, tupakka hoikkien sormien väliin aseteltuna. Lämpöinen kyynel valui hitaasti silmäkulmastani poskelle ja poskelta leukaa pitkin kaulalle kadoten lopulta piiloon paidan alle. Mä vedin henkeä ja pyyhin kyyneleen jättämän kostean vanan pois kasvoilta hivuttaen sormenpään varovaisesti silmän alta ja toivoin samalla, etteivät kasvoja somistavat mustat meikit valuisi tahraten talven kalpeaksi tekemää ihoa. Mä katsoin Schipholin lentokentän valtavien, lasisten ikkunoiden läpi ulos pimeään, jossa kevyet lumihiutaleet tanssivat lentokentän pihan valokeiloissa. Taxeja seisoi lähtövalmiina siistissä rivissä, enkä mä oikein ymmärtänyt mitä ne täältä odottivat. Viimeisin kone oli lähtenyt jo vajaa tunti sitten ja seuraavan laskeutumiseen menisi vielä ties kuinka kauan. Jo kolme illan aikana saapunutta konetta olivat myöhästyneet reilusti kun lentotorni ei ollut pystynyt antamaan lupaa laskeutumiseen sankan lumimyrskyn takia ja neljäs kone oli käännytetty kahdesti sen odottaessa edelleen laskeutumislupaansa. Kone lenteli edelleen kentän ympärillä odottaen lupaa palauttaa sen kyydissä matkanneet ihmiset takaisin maahan, kotiin perheidensä luo jouluksi. Berliinissä oli säätietojen mukaan vuosisadan kaaos kaiken lumen ja myrskyn takia, eikä meidänkään toistaiseksi peruttu lento lähtisi vasta kuin seuraavana aamuna. Mä nojasin päätäni takana nousevaan lasiseinään ja huokasin. Kylmä ilma tunkeutui lattian reunasta sisään ja käsiä paleli. Villainen kaulahuivi lämmitti kaulaa ja kädet oli ihana vetää sisään hupparin hihojen suojiin. Mä käännyin vierellä istuvan veljeni puoleen ja hymyilin. Tom oli nukahtanut edellisen pitkän lennon ja menneiden päivien univelkojen uuvuttamana. Rastapäisen pojan pää repsotti vasten omaa olkapäätä ja korvilta pois valuneet kuulokkeet jyskyttivät äänekkäästi soittimessa soivaa rappia. Mä tartuin varovaisesti kuulokkeisiin ja nostin ne pois veljeni kaulalta. Kanye West vakuutteli musiikin tahtiin olevansa Stronger ja mä yritin kuunnella hetken biisiä, jota Tom arvosti suunnattomasti. Jostain syystä mä en tälläkään kertaa pystynyt rakentamaan biisiä kohtaan sitä samaa arvostusta, jolla Tom tuosta kappaleesta aina puhui. Mä yritin olla häiritsemättä isoveljeni unta työntäessäni käteni pojan farkkujentaskuun onnistuakseni sammuttamaan iPodin. Mä löysin katsomatta oikein näppäimen, joka vaiensi musiikin antaen Tomin unelle rauhan. Tomin sylissä oleva kahden kilon karkkipussi oli enää puolillaan ja mä valitsin sieltä yhden suklaan ajatellen, ettei isoveli huomaisi sen puuttumista. Mä poimin veljeni jaloista mustan hupparin, jonka se oli riisunut aiemmin kun kentällä oli ollut väentungoksen takia lämmin ja asettelin sen pojan rintakehän suojaksi kuvitellen, että myös Tomilla saattoi olla kylmä vain, koska mä tunsin itse hieman palelevani. Lattialla, mun jaloissa oleva kassi oli täynnä kaikenlaista mun sinne kiireessä tunkemaa tavaraa. Päällimmäisenä näytti olevan hiustensuoristaja ja musta t-paita, jossa luki kultaisin kirjaimin ”Rich and famous”. Hienoa itseironiaa. Mä en pitänyt itseäni rikkaana, enkä kuuluisana. Mä tiesin, että todennäköisesti suurin osa ihmisistä kuvitteli mun olevan juuri sellainen ja ne myös olettivat mun käyttäytyvän siihen tapaan, vaikka ne eivät olleet ehkä koskaan edes tavanneet mua. Mä inhosin sitä kaikista eniten. Sitä, että ihmiset, jotka eivät tunteneet mua olivat tehneet musta itselleen selkeän ja kaiken kestävän illuusion, joka oli joko hyvä tai paha. Ei mitään siltä väliltä, ei ihmistä, jossa olisi hyvää ja pahaa. Mä olin aina jompikumpi – jumala tai paholainen. Me oltiin lähdetty Tomin kanssa aikoinaan matkaan, koska me haluttiin tehdä tätä, enemmän kuin mitään muuta. Me haluttiin olla tähtiä ja me oltiin. Me ollaan yhdessä kaikkein kirkkaimpia tähtiä. Mua oli aina ahdistanut istua siinä autossa, joka kuljetti meitä uusissa kaupungeissa paikasta toiseen. Se auto vain ajoi kysymättä minne me todella haluttiin. Sen auton lasit olivat tummennettu mustiksi ja ulkoa oli mahdotonta nähdä sisään. Silti mä näin ulos, mä näin valtavat määrät ihmisiä ja mä näin miten ne elivät elämää, jota myös mä olisin tahtonut elää. Musta tuntui pahalta, että mut suljettiin autoon ja mua suojeltiin niin kuin mun henki olisi ollut arvokkaampi kuin jonkun toisen. Mä en olisi halunnut olla niin erilainen. Mä yritin soittaa kotiin eilen, mutta kukaan ei vastannut. Mä olisin vain tahtonut kertoa, että me oltiin Tomin kanssa tulossa. Me oltiin tulossa kotiin, vaikka niin ei aiempien suunnitelmien mukaan pitänytkään olla. Kyllä mä tiesin, että äiti ja isä olisivat siellä niin kuin aina ennenkin. Kotona, viettämässä sellaista joulua, jollaista me oltiin aina vietetty. Jokin mun sisällä herätteli silti eloon pelkoa ja ääntä, joka uskotteli mulle, etteivät äiti ja isä odottaneet. Eivät ne enää odottaneet kun me oltiin oltu poissa niin kauan. Se ääni mun sisälläni oli vahva, mutta mä en ollut kuullut itseäni enää pitkään aikaan vaiennettuani väkisin kaikki sisäiset ääneni, jotka ennen kertoivat, mitä mulle kuului. Mä olin nähnyt niin paljon. Paljon enemmän, kuin moni muu yhdeksäntoista vuotta täyttänyt. Mä olin kiitollinen, että mä olin nähnyt, avannut silmäni ja oppinut tietämään, millainen maailma on meidän pihaporttien ulkopuolella. Mutta se maailma, jonka mä olin nähnyt, oli ollut kylmä ja vaarallinen. Siksi mä tahdoin nyt, kovemmin kuin koskaan vain palata kotiin, takaisin kotiin jouluksi. Mä tiesin, miltä se tuntui kun oli aivan yksin, vaikka ympärillä on ihmisiä enemmän kuin koskaan. Kukaan ei tuntenut mua enää. Ei kukaan, paitsi ehkä Tom, hölmö veli, joka nukkui suloisesti ja sikeästi kuin pieni lapsi. Veli, joka rakasti tyttöjä, nuoria ja vanhempia, tummia ja vaaleita. Veli, joka soitti kitaraa ja joka pukeutui ylisuuriin vaatteisiin. Veli, jolla oli matkoilla mukanaan yli kaksikymmentä lippistä ja jonka kamera oli täynnä mahtavia kuvia meistä kaikista. Veli, joka joi aamuisin kolme kuppia kahvia ja joka täytyi herättää hellästi halutessaan, että pojan päivä alkaisi hyvin. Veli, jonka kanssa musta oli ihanaa olla. Jos ja kun mä palaisin kotiin, mä toivoin, että äiti ja isä tuntisivat mut. Mä tahdon, että ne tietäisivät edelleen kuka mä olin. Mä toivoin niin, sillä välillä musta tuntui, että mä olin hukannut itseni. Mä halusin mennä kotiin, jotta äiti ja isä voisivat kertoa mulle, kuka mä olin. Se oli mulle tärkeää nyt. Mä tiesin, etten mä ollut aina ollut sellainen, jollaiseksi äiti ja isä olisivat mut halunneet kasvattaa. Mä tiesin, että mä olin koetellut rajojani liikaakin ja etten mä aina kuunnellut silloin, kun olisi pitänyt. Ja kun mä ajattelin vanhempiani nyt, mua alkoi itkettää, koska mä tiesin niiden olleen oikeassa. Ne tekivät musta sen pojan, joka mä olin tänä päivänä ja ne onnistuivat hyvin, koska mä olin kunnossa ja mä kaipasin kotiin. Mä haluan tulla kotiin ja olla rakastettu ilman velvoitteita. Mä halusin olla rakastettu omana itsenäni, en kenään muuna. Tomilla oli se sen sisimmässä aina ollut taito, jonka avulla se oli aina mun kanssa silloin kun mä sitä eniten tarvitsin. Nyt, kun mä tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan, Tom nosti päätään unisena ja alkoi haukotella. Identtiset, ruskeat silmät tuntuivat hymyilevän niin kuin huulet, joita koristi se hieno koru. Tom venytteli leveästi ja pörrötti samalla mun hiuksia. ”Huomenta..”, se totesi tyytyväisenä vaikuttaen ihmeellisen virkeältä. ”Iltaa..”, mä huomautin katsoessani lentokentän seinällä olevaa kelloa, joka tuntui pysäyttäneen ajan paikoilleen jo aikoja sitten. Kello oli edelleen puoli kymmenen. ”Ootsä nukkunu yhtään?” Tom kysyi huolestuneena ja avasi Coca-Colansa. Mä pudistin päätäni ja työnsin sylissäni olleen kirjan takaisin laukkuun. ”Missä Georg ja Gustav on?” Tom tuntui viimein saavuttaneen kyselyikänsä ja mä kohautin väsyneenä hartioitani. ”En mä tiedä.. viimeksi kun mä näin, ne ajeli rallia laukkukärryillä ympäri lentokenttää.. Siitä lienee ainakin puol tuntia..”, mä virnistin ja Tom pudisteli päätään hymyillen. ”Jos joku kysyy, niin me ei sitten tunneta niitä..”, isoveli totesi asiallisesti ja mä nyökkäsin. Samaa mieltä. Me oltiin istuttu samassa paikassa, kaiuttimien alla jo monta tuntia ja tutuksi tullut merkkiääni kilahti tyhjällä lentokentällä saaden äänen kuulumaan moninkertaisena. ”Pimpelipom, täällä ei saa polttaa, se on kiellettyä.. Dank u wel..”, Tom kertasi kuulutuksen tutun sisällön ennen sitä mekaanista miesääntä. Kun sama kuulutus tuli ensin hollanniksi, saksaksi ja viimein englanniksi, me katsottiin toisiamme ja purskahdettiin nauruun. ”Ei taideta enää ehtii kotiin jouluks..”, Tom huokasi kiinnitettyään huomiota samaiseen kelloon, jota mä olin katsellut hetki sitten. ”Aika kurjaa..”, mä myönsin. ”Soitetaan niille”, Tom ehdotti ja veti kevyeen kassiin pakatun akustisen kitaransa lähemmäs, ”.. ja soitetaan jotain..”, veli ehdotti ja kuori kitaransa esiin. Mä rykäisin automaattisesti ja kokeilin varovaisesti saisinko mä nuhaisen ääneni kestämään. Puhelimen pikavalinnoista löytyi kotinumero, johon me otettiin yhteys. Kaiuttimen kautta puhelimen hälyttävä ääni kaikui lentokentän seinistä ja me odotettiin malttamattomina. Tomin sormet etsiskelivät oikeita kieliä, eikä mulla ollut hajuakaan siitä, mitä se aikoi soittaa. ”Hei pojat..”, äitin innostunut ääni vastasi aivan kuin se olisi odottanut ikuisuuden saadakseen kuulla meistä. ”Moooi!” Tom huikkasi ollessaan kauempana puhelimesta, jonka mä asetin lattialle meidän väliin. ”Moi”, äitin suloinen ääni huokasi, ”.. te ootte vielä kentällä?” se varmisti meidän aiemmin lähetetyssä viestissä vahvistetun asian. Tom nyökkäili ajatellen kai ajatuksissaan, että äiti näkisi sen. ”Juu.. ei me päästä pois vasta kun huomenna..”, sen ääneen sanominen kuulosti kamalalta. ”Ei se mitään kullat.. me vietetään joulua sitten huomenna..”, äiti lupasi ja Tom löi sormensa kielille saaden ilmoille ensimmäisen soinnun. ”Kun me ei nyt päästä antaan teille mitään lahjaa niin me.. improvisoidaan..”, Tom ilmoitti puhelimeen ja virnisti mulle. Mä kohotin kulmiani ja katsoin veljeäni kysyvästi. Tom muodosti sanan huulillaan. “Heilig..” Mä hymyilin, mitä muutakaan me oltaisiin voitu soittaa. Oliko meille olemassa mitään pyhempää tai jumalaisempaa kuin oma perhe? Ei. Me erotettiin puhelimesta äidin kuiskaus kun se kutsui isänkin luokseen, sen jälkeen tuli hiljaista. ”Ich halt mich wach - für dich..”, mä aloitin ja Tom sulki silmänsä. Mun flunssan maahan painanut ääni tuntui kohoavan korkealle ilmaan ja se jäi kaikumaan kaikkialle ympärille. Kenttä oli täysin hiljainen ja mä vain jatkoin Tomin soittaessa. Du wirst für mich - immer heilig sein Ich sterb - für unsere Unsterblichkeit Meine Hand - von Anfang an über Dir - Ich glaub an Dich Du wirst für mich - immer heilig sein Kun mäkin olin sulkenut silmäni, mä katosin jonnekin muualle. Jonnekin, missä mä olin kymmenien tuhansien ihmisten edessä valojen välkkeessä ja huudon keskipisteessä. Edessäni mä näin ne kaikki tytöt, jotka ojensivat käsiään kohti meitä tavoitellen jotain, mikä ei koskaan tulisi täysin olemaan niiden. Kyynelsilmiä ja kaipuuta, niin älyttömästi, liikaa. Kun mä palautin sen kaiken mieleeni, mä ymmärsin, että tää kaikki oli sen arvoista. Joulun viettäminen lentokentällä oli sen arvoista, että me saatiin tehdä, mitä me tehtiin. Jokainen murskaava levyarvostelu ja uneton yö oli vain maksua tästä rakkaudesta, jota me saatiin osaksemme. Mä avasin silmäni ja jatkoin lauluani katsoen hymyillen veljeäni. Ruskeat silmät kimaltelivat kosteina lentokentän kirkkaassa valaistuksessa ja mä olin näkeväni kyyneleitä Tomin silmissä huolimatta siitä, etten mä pitänyt sitä edes mahdollisena. Tom nyökkäsi vaivihkaa kentän toiseen kerrokseen, joita kiersivät lasiset aidat. Mä nostin katseeni ja näin lentokentän työntekijöitä, jotka seisoivat ylhäällä katsellen ja kuunnellen meitä. Tuli mieletön olo. Mä tunsin täyttyväni rakkaudesta, joka valui kyynelinä mun poskille. Kappale läheni loppuaan ja mun oli nieltävä viimeiset sanat kyyneleitä pidätellen. Äidin nyyhkäisy levitti hymyn mun kasvoille ja toisessa kerroksessa seisoneet ihmiset alkoivat taputtaa käsiään. Mä heilautin niille omaa kättäni kiitokseksi ja musta tuntui, että joulu oli tosissaan täällä. ”Toi oli paras joululahja, joka me ollaan eläessämme saatu..”, äidin ääni kiitteli ja mä pystyin näkemään sieluni silmillä isäni, joka nyökkäili äidin vierellä pystymättä sanomaan mitään liikutukseltaan. ”Nähdään..”, Tom sanoi puhelimeen ja me toivoteltiin hyvät joulut puolin ja toisin. Hiljaisuus laskeutui kentälle aivan niin kuin salaten kaiken tapahtuneen. Oli salaperäinen ja satumainen tunnelma. Yhtäkkiä lentokentän sisään heijastui suuri valokeila ja kirkas valkeus täytti koko aution odotustilan. Me katsottiin hämmentyneinä ulos vastapäisistä lasi-ikkunoista, joiden takana kenttä otti vastaan sen käännytetyn koneen. Pyörät osuivat kiitorataan ja lumi nousi ilmaan valtavaksi sumuksi. Koneen kumea jyrinä tärisytti sisätiloja ja kylmät väreet lähtivät liikkeelle mun selässä. Tom käänsi kasvonsa muhun ja hymyili. ”Makeeta..”, veli sanoi hiljaa silmät ihailusta välkehtien. Seinällä oleva suuri valotaulu päivitti lentojen tietoja ja Magdeburgin lento ilmestyi taululle ilmoittaen lähtöajaksi puolen yön. Lämmin aalto virtasi kehossa ja musta alkoi tuntua, että mä uskoin joulunihmeisiin. ”Hyvää joulua..”, Tom sanoi mulle ja tarttui kevyesti mun käteen. ”Hyvää joulua..” |