 |
TOKIO HOTEL JOULUFANIFIKTIO
Kirjoittanut: _niin_
Lumihiutaleet laskeutuivat kauniisti kimallellen mustaan maahan. Ne värjäsivät maiseman utuisella, hopeisella loistollaan, ja tatuoivat ihmisten kasvoille onnellisen hymyn, suuhun tutun lauseen. ”Me saadaan sittenkin valkoinen joulu.” Takkatulen rätinä, hämäräksi valaistu huone, joulukuusen ja hyasinttien tuoksu sekoittuneena jouluruokien tuoksuun, lumisade ulkona. Voiko kauniimpaa joulua toivoa? |
”Tom, mennään tekemään lumienkeleitä”, ikkunan ääressä seisonut sanoo ja kääntyy katsomaan kaksostaan kasvoillaan leveä hymy, joka paljastaa virheettömän, valkoisen hammasrivistön. Nojatuolissa kuusen vieressä rennosti istuva rastapää katsoo veljeensä hymyillen.
”Lumienkeleitä?” hän kysyy, äänessään selvästi huvittunut pilkahdus. Toinen nyökkää ja astuu pois ikkunan edestä, takkatulen valoon, joka paljastaa kauniit, meikillä korostetut piirteet, luo kasvoille varjoja, saa pojan näyttämään kauniilta.
”Eikö meidän pitäis odottaa Gustavia ja Georgia?” Tom kysyy edelleen huvittuneesti hymyillen. Bill kohauttaa olkiaan. Tom pudistaa huvittuneena päätään ja syventyy takaisin lukemaansa kirjaan, jonka hän on saanut Billiltä aiemmin päivällä – ”Parhaat kitaristit kautta aikain.”
Ulko-oven kolahdus saa rastapään nostamaan katseensa kirjan sivuista. Naurahdus karkaa huulilta, kun hän havaitsee pikkuveljen todella livahtaneen ulos. Rauhallisesti tummien silmien katse hakee jotain paperinpalaa kirjanmerkiksi – paksu, tummakantinen kirja on aivan liian arvokas siihen, Tom ei halua taittaa sen sivuja. Laskien kirjansa pöydälle, hän nousee, astelee studion ovelle ja avaa sen.
Bill seisoo keskellä pihatietä, kasvot ja kädet ojennettuna taivasta kohti ja pyörii hitaasti ympyrää. Tom hymyilee näylle, joskus nuorempi todella käyttäytyy kuin pieni lapsi.
”Mitä ihmettä sä teet?” Äänen kuullessaan mustahiuksisen kädet laskeutuvat alas, katse kääntyy kohtaamaan Tomin tuikkivat silmät.
”Liian vähän lunta, ei voi tehdä enkeleitä.” Tom naurahtaa veljelleen. Yksinkertaisempikin tajuaa, ettei kahden tunnin lumisateen jälkeen voi olla tarpeeksi lunta enkeleitä varten – ei ainakaan, kun lämpötila on hädin tuskin nollan alapuolella, ja suuri osa lumesta sulaa heti pois. Rastapää ei kuitenkaan voi estää hymyä kasvoillaan leviämästä, kun hän katselee kaunista maisemaa.
Viikkojen ajan kestäneen pimeyden ja kurjuuden jälkeen lumi tuntuu tuovan uudenlaista hohtoa maisemaan. Vähäinenkin kerros valkoista saa kaiken näyttämään entistä kauniimmalta. Kevyet lumihiutaleet leijailevat paksuna vaippana alas tummista pilvistä, heijastavat katuvalojen valoa ja saavat kaiken näyttämään valoisammalta. Se peilautuu suoraan ihmisten mieliin. Hymyt maalautuvat kasvoille, pakkanen ja tuisku punaa posket. Hetken aikaa kaikki näyttää valoisammalta, tuudittaa ihmiset joulun tunnelmaan.
Päätään pudistellen rastapää astuu takaisin sisälle studioon. Häntä vastaan tulvahtaa Billin aiemmin keittämän glögin tuoksu, joka sekoittuu oleskelutilan nurkassa seisovan joulukuusen tuoksuun. Huoneen valaistuksesta huolehtivat takka ja joulukuusen valot. Yhdessä ne luovat huoneeseen lämpimän, romanttisen tunnelman. Tom hymyilee. Bill on auttamaton romantikko, olkoonkin sitten kyseessä joulunvietto bändin kanssa tai treffit. Hymy kasvoillaan rastapää vilkaisee pikkuveljeensä, joka seisoo edelleen pihatiellä, kädet paksuihin, punaisiin lapasiin työnnettynä, pitkä villakangastakki päällään, kasvot vaaleaa untuvaa satavaa taivasta kohti. Hetkeksi hän jää vain tuijottamaan edessään aukeavaa näkymää ja tuntee olonsa sanoin kuvailemattoman onnelliseksi. Jokin kotoisassa, lämpimän rakastavassa tunnelmassa saa kaiken viimeaikaisen stressin katoamaan, tilalle vaihtumaan ilon ja odotuksen tunteen. Sen tunteen, joka lapsena yhdistettiin jouluun. Kuumeinen, jännittynyt joulupukin odotus.
Ajatus katkeaa, kun pihatien päähän ilmestyvät ajovalot, ja saman tien katovalojen alle ilmestyy musta auto. Bill kääntää katseensa taivaasta tielle, ja täsmälleen samaan aikaan ovella seisovan veljensä kanssa hän nostaa kätensä vilkutukseen. Autosta vastaa kaksi vilkuttavaa kättä.
**
Bill istuu risti-istunnassa joulukuusen alle kertyneen lahjapinon ääressä, nappaa paketin kerrallaan, ja ojentaa sen aina eteenpäin. Lahjoja on kertynyt enemmän kuin kukaan osasi kuvitellakaan. Bändin tiimiläisiltä, faneilta, sponsoreilta. Kaikki mahdolliset ihmiset ovat halunneet muistaa poikia jouluaattona.
”Ja viimeinen… Tomille”, Bill huokaa ja ojentaa lahjan veljelleen, jolle on jostain syystä kertynyt suurin pino lahjoja. Bill ei jää paljoa huonommaksi, kun taas Gustavilla ja Georgilla on huomattavasti vähemmän lahjoja kuin kaksosilla. Basisti vilkaisee vieressään istuvan Gustavin lahjapinoa.
”Me jäätiin vähemmistöks”, hän naurahtaa.
”Vähemmän työtä avaamisessa”, Gustav vastaa ja saa käytännöllisellä ajattelullaan kaikki purskahtamaan nauruun.
Iloinen nauru ja lahjapapereiden rapina täyttää studion oleskelutilan. Pojan vertailevat lahjojaan, naureskelevat fanien loistaville, täysin uniikeille lahjaideoille, ja ojentavat lopuksi myös omat pakettinsa toisilleen. Kaikki ovat onnellisia, tyytyväisiä. He saavat kerrankin olla, vain pienen hetken ajan vain, mutta kuitenkin, neljä tavallista poikaa, neljä poikaa ilman velvoitteita.
Lumen sataessa maahan kaiken pahan peittäväksi, valoa luovaksi vaipaksi, neljä poikaa viettää aikaa joululahjojen parissa, takkatulen valossa, syöden ruokaa enemmän kuin jaksaisivat. Kukaan ei valita, kaikki ovat onnellisia ja tyytyväisiä.
Joulun ilo tuo kaikille mahdollisuuden rauhoittua, unohtaa stressi ja pitää hauskaa. Perhejuhla, rakkauden ja ystävyyden ilta saa hetkeksi kaiken näyttämään lumivalkealta. Onnellisia ovat ne, jotka viettävät onnellisen joulun.